On The Road

Päivä oli niin valtaisa menestys, että jos myynnissä olisi ollut, niin käsistä olisi viety. Poljin kaupungille päin, kun mieleeni tuli eräs leipomoliike matkan varrella. Tarkoitus oli poiketa siihen, mutta jo ennen sitä törmäsin toiseen liikkeeseen, jonka ovi-ikkunat oli avattu. Laitoin pyörän nojaamaan seinää vasten. Olen ottanut pyörästäni jalan pois helpottaakseni kuljetusta. Menin istumaan punottuun tuoliin pyöräni viereen ja tilasin kahvin ja kaksi sämpylää. Neiti kysyi, että halusinko ison vai pienen kahvin ja halusinko juustoa ja voita sämpylöiden päälle? Hän otti korista kaksi tylsännäköistä sämpylää, halkaisi ne, mutta laittoi ne kokonaisina lautaselle. Hän leikkasi neljä juustoviipaletta kahdesta eri juustotosta ja asetti nekin samalle lautaselle. Pieneen kulhoon hän nakkasi voita. Kuin pisteeksi iin päälle hän laittoi lautaselle vielä pienen viinirypäle tertun tummista viinirypäleistä. Taideteos oli valmis. Siinä luodessani ja pyöräni takapyörää tarkastellessani huomasin, et

Monenlaista kengänkuluttajaa täällä näkee. Yhdelläkin oli paljon banaaneja toisessa takalaukussa. En tiedä oliko hän jonkin sortin invalidi, mutta hän kopsutteli jalkojaan jyrkissä ylämäissä, kun pyörää piti taluttaa. Hän kertoi olevansa Malesiasta ja ravintola-alalla. 20-vuotiaana hän kertoi tulleensa Berliiniin, olleensa siellä 15 vuotta ja elävänsä nyt Zürichissä. Hän sanoi kiertäneensä Bodenseen ympäri kolmessa neljässä päivässä, mutta tämä oli hänen ensimmäinen suuri pyöräretkensä. Hän oli polkemassa Rheiniä pitkin Amsterdamiin ystäviään tapaamaan. Hän väitti ajaneensa tähän mennessä 770 kilometriä. Minusta se tuntuu vähältä, mutta ehkä hän oli oikeassa. Ehkä hän oli kaliberoinut 26" renkaansa väärin tai sitten ei.

Päivä oli jo alkanut, kun minä vasta olin heräämässä siihen. Heräsin nimittäin autontorven toitotukseen. Kömmin ulos teltasta nähdäkseni mitä siellä tapahtuu. Kansaa seisoi kentällä pitkässä jonossa valkean pakettiauton takana aamutakeissaan. Pakettiauton ovet ovat auki, ja yksi mies luikkii kuin orava toista takaa ajaen puun ympäri ovelta toiselle. Välillä kaivellen vaihtorahaa raidallisten sortsiensa taskuista. Sinne myös minä leipäjonoon. Ostin kaksi kroisanttia ja viinerintapaisen. Purin leirini ja ajoin vastaanottoon. Kysyin, että oliko niillä kahvia myydä mukaan. Sanoivat, että kyllä heillä on, jos minulla astia, johon sitä kaataa. Sanoin minulla olevan. Jollakin ilveellä juttu kääntyi toivomaani suuntaan ja sain kannullisen kahvia, josta tuli 2,5 kuppia. Join sen ulkona, koska en tiennyt saiko omia eväitä tuoda sisään.

Olin ajanut noin neljäkymmentä kilometriä, kun eteeni sattui lupaavan tuntuinen ruokapaikka. Kaikki varjopaikat oli varattu, joten aukiavatun seinänvierestä paikan. Siinä oli varjoa ja mahdollisimman paljon happea. Tilasin pihvin. Koska olutta ei onneksi ollut, tilasin Mosel-viiniä. Isäntä halusi tietysti tietää, halusinko kuivaa vai puolikuivaa, halusinko sen sellaisenaan, vai halusinko puolet viiniä ja puolet mineraalivettä? Salaattia syödessäni hän korkkasi nelihenkiselle saksalaisseurueelle oman viinitarhansa kuohuviinipullon. Hän oli ottanut viisi viinilasia. Hän halusi kilistää vieraittensa kanssa. Saksalaiset ihmettelivät, että kuinka hän voi ottaa. Hän sanoi, että kyllä hän muutaman kerran illassa voi vieraittensa kanssa kilistää. Myöhemmin kysyin häneltä, että kuinka kauan tuollainen viinipuu elää. Hän arveli, että 20-30 vuotta. Hän sanoi uusineensa vastapäisen rinteen puut vuonna 1990. Sanoin, että miehen täytyy siis kaksi kolme kertaa elämänsä aikana uusia pensaat. Hän sano

Raportti illalla.

Illalla edellisessä paikassa vanhahko nainen kysyi ensin kansallisuuttani ja pyysi sitten minua ystävällisesti siirtämään pyöräni heidän satelliittiantenninsa edestä. Yö oli yllättävän lämmin 18C, vaikka oli tähtitaivas. Katsoin sään wetteronline.de, Koblensissa kolme päivää edelleenkin kaunista. Ensimmäisen kerran kunnolla pysähdyin vasta Tierissä ajettuani noin 40 kilometriä. Minulla oli vettä ja suklaapatukka, että jaksoin. Rantapyörätieltä en poikennut aamukahvipaikkaa etsimään. Trierissä tarjoilijapoika kirjoitti liitutauluun tarjouksen. Päätin ottaa sen, vaikken oikein ymmärtänyt mitä siinä luki. Istuin varjoisaan pöytään. Poika tuli kysymään mitä saisi olla. Yritin viittoilla, että sitä mitä sinä juuri kirjoitit. Hän kysyi, että jaa Snitzeli, johon vastasin myöntävästi kuin entinen poika kirkossa. Ja sitten hän kysyi juotavaa. -Ein bier, bitte, sanoin. Sitten oli jälkiruokakahvien paikka. Polkaisin rautatieasemalle. Osoitin pullaa ja sanoin kuin kielikurssin opettaja : -) Ein k

Purkaessani aamulla telttaa, naapurin rouva toi lautasella kahvin ja pullan. Menin lautasen kanssa heidän asuntoautolleen. Siellä toinen valkoinen puutarhatuoli vapaana. Toisessa istui hänen miehensä sätkää poltellen. Kysyin, että voiko siihen istua, tarkoittaen vapaana olevaa tuolia. Voi johan nyt toki, mies vastasi. He olivat hollantilaisia ja heidän tarkoituksenaan oli ollut mennä Moselille. Mutta tämä paikka oli niin hieno, että he olivat jääneet tähän kymmeneksi päiväksi. Heillä oli pyörät mukana, että he saattoivat asfaltoitua radanpohjaa pyöräillä kymmenen kilometrin päähän markettiin. Radanpohjaa oli hyvä ajaa, koska se nousi tasaisen hitaasti. Leipuri kävi kolme kertaa viikossa, ja jäätelöauto kerran. Sitä vain ihmettelimme, ettei leiripaikalta saanut ostaa ei oluen olutta. Sanoin, että jos tämä olisi saksalainen paikka, niin kyllä täältä jotain saisi ostaa. Sanoin myös, että he voisivat alkaa myydä paikalla olutta ja makkaraa ohi ajaville pyöräilijöille.

Raportti tulee illalla

Nousin aamulla, en ajatellen, että taas uusi tylsä elämänvaihe edessä, vaan odottaen mitähän tälläkin päivällä oli tarjota. Nouseva aurinko mukavasti lämmitti teltan poskea. Kasasin teltan. Sen alumiinisista tukiraudoista oli liitoksestaan murtunut, mutta toimi vielä. Kiinnitin etulaukkuni telineeseensä. Laitoin nippusiteellä pieneksi suomilenkiksi pyöräytetyn pistosuojatun ulkorenkaan kuorman taakse roikkumaan. Aloin näyttää retkipyöräilijältä. Pysähdyin konditoriaan Saksan ja Luxemburgin rajalla. Kebabin jääteellä Echternachin kaupungissa Luxemburgin puolella. Nousu ei ollut paha, ei paha ollenkaan. Ryömintävaihteella se sujui. Ja loppumatkan saatoin lasketella vanhaa asfaltoitua radanpohjaa alas. Rata oli valmistunut vuonna 1902 ja sitä pitkin kyläläiset olivat toimittaneet tuotteitaan Sauerin-kanavalle ja sitä pitkin Moseliin ja aina eteenpäin.

Aamulla noustessani ajattelin, että jos minä vielä kolmannenkin päivän joudun tässä sateen takia teltassa makaamaan, niin tulen hulluksi. Lähdin resepsuuniin. Se oli vielä kiinni, mutta sitä pitävä nuorimies tuli paikalle. Kysyin häneltä, että koska se avautuu, johon hän sanoi sen avautuvan tunnin päästä, mutta, että hän avaa sen nyt. Sanoin maksavani vielä toisenkin yön, johon hän sanoi, että ehtii sen myöhemminkin. Hän katsoi valkeaa puhdasta lattiaa ja meni varpaisillaan sipsuttaen kahvinkeittimen luo. Hän antoi minulle luvan mennä istumaan lähimpään pöytään, johon sitten sipsuttelin kuin miesopettajan ohjaamat tontut koulun joulujuhlassa. Myös salin läpi sipsutteli talon henkilökuntaan kuulunut nainen jotain hakemaan. Ei hän turhaan siinä sipsutellut. Siinä kahvia juodessani ja minimaalisen pientä keksiä suuhuni sovittaessa poika toi juna-aikataulun ja Trierin historiaa kuvaavan esitteen. Siellä aikani kuluisi paremmin kuin teltassa makaillen. Kaupunki oli Saksan vanhimpia, eikä si

Yhteyksissä jotain häikkää. Raporttini viipyy.

Kun olin aamulla kimpsuni ja kampsuni pakannut, menin lähimpään Backereihin kahville. Kysyin vieressäni istuvalta aamukahvejaan niin ikään juovalta mieheltä, että oliko kaupungissa pyöräliikettä. Hän osoitti, että 200 m kaupunkiin päin sellainen olisi. Sanoin tarvitsevani uutta etulaukkua, koska vanha oli kaput. Siitä oli nimittäin edellisenä päivänä katkennut alumiininen kannatinrauta aivan samalla tavalla kuin edellinenkin neljäviisi vuotta sitten. Kun olin kahvini juonut, lähdin suunnistamaan liikettä kohti. Kertakysymältä se löytyi. Sanoin, etten halua mitään pässin kiveksiä, mutta luojankiitos hän ei ymmärtänyt mitä minä puhuin. Etulaukkuja hänellä oli kahta mallia, joista huonompaa hän kunnon kauppiaan tapaan kovasti kaupitteli päästäkseen siitä eroon. Ei se ostamani parempikaan kovin kummoinen ole. Vähän se roikkuu, mutta roikkukoon. Eivätpä sitten kannatinmuoviosat kuljetuksessa niin herkästi säry.

Herätessäni aamulla, minulla oli tunne, että tästä tulisi aivan tavallinen päivä, mutta onneksi niin ei käynyt. Kun olin ajanut nelisenkymmentä kilometriä olin saavuttanut Saar-kanavan ja ensimmäisen leiriytymismahdollisuuden. Oli vasta aamupäivä, joten päätin jatkaa. Kanavalla oli paljon sulkuja, joten sain oppitunnin sen toiminnasta ja sitä käyttävistä kaikenkarvaisista ihmisistä. Yksi laiskansitkeä Jaakko oli hankkinut asuntovaunun tyyppisen jokialuksen ja istui aurinkotuolissa kannella. Kaunista siellä oli. Toinen työnsi vanhalla huviveneellä pientä proomua, jossa oli pieni kaivinkone ja joku toinen työkone. Kolmas jo harmaa kippari oli saanut käyttöönsä vanhan ison hinaajan, joka juuri ja juuri sopi sulun sisään. Vaimo toimi kansipoikana heittäen suluissa köydet ja istuen naapurinrouvan kanssa laivan eteen tehdyissä lepotuoleissa. Naapurin isäntä seisoi kipparin vieressä komentosillalla. Suluilla hänellä ei ollut mitään tekemistä. Niinpä eräälläkin, jonka satuin näkemään hän hypp

Syötyäni kahvini ja croisantini Metzin camping-alueen kanttiinissa, sen isäntä toivotti kädestä pitäen hyvää matkaa. Ohikulkeva koiranulkoiluttaja pysähtyi kohdalla ja he vaihtoivat jonkun iloisen sanan. Vanhan naisen ilme muuttui jo puodin portilla iloiseksi, kun tiesi saavansa kuulla madamoiselle silvuplee. Pyöräily sujui myötätuulessa. On sanottu, että 60% energiasta kuluu ilmanvastukseen. Näin myötätuuleen meno on kevyttä. Tästä syystä nojapyörien käyttö kilpapyörinä on kielletty. Seuraava camping-alue oli tyypillinen ranskalainen kunnallinen systeemi urheilukentän laidalla. Olin sen päivän ensimmäinen asiakas. Kun olin saanut teltan pystyyn, tuli kaksi miestä rahastamaan. Jonkin aikaa päin olla yksin aidan takana laiduntavan aasin kanssa, ennen kuin seuraavat pyöräilijät tulivat.

Eilinen alkoi ihan normaalisti. Saatuani kamppeeni kasaan, lähdin ajamaan. Tarkoitukseni oli poiketa ensimmäisessä vastaan tulevassa kaupassa, sillä eväinäni minulla oli vain pullollinen kraanavettä. Ajettuani nelisenkymmentä kilometriä kauppaa tai muuta vastaavaa ei vain ollut tullut vastaan. Muistin etulaukkuni pohjalla olevan purkkapakkauksen. Kaivaessani laukkua tarttui käteeni sen pohjalta kokonainen Richter-suklaa. Sen ja veden voimalla saatoin ajaaThionvilleen ja syödä Entroceen ja ostaa suklaata ja vettä. Metziä lähestyttäessä huomasin, ettei karttaani ollut merkitty camping-aluetta ko kaupungin kohdalle. En ollut uskoa silmiäni, kun kaupunkia lähestyttäessä ilmestyi leirintäalueelle osoittava merkki. Yhden merkin kohdalla ajoin edestakaisin, kun mielestäni joku koiranleuka oli kääntänyt sen mielestäni väärään suuntaan. Paikalle sattui ranskalainen moottoripyöräpoliisi, joka saattoi minut camping-alueen portille.

Tosin yövyin sillan toisella puolella Saksassa. Luxembourgin puolella ei tässä kohtaa ole leirintäaluetta. Käväisin illalla toisella puolella kauppaa etsimässä, mutta en löytänyt, enkä alkanut kyselemään. Tällä puolella tässä lähellä ei ole kauppaa, kertoi leirintäalueen nurmikonleikkaaja. Kun kysyin häneltä, että onko sillan toisella puolella halvempaa, hän sanoi, että riippuu mitä ostaa. Näytin vesipulloa. Hän sanoi, että se on siellä halvempi, koska siellä ei ole kierrätysmaksua.