On The Road

hän oli ollut sitä mieltä, että sammakoita ja hiirulaisia saa tappaa.

Hänen vanha, kehno toimintatapansa häntä kiukutti. Mutta seuraavan kerran kun hiirulaisen pää pistäisi kannonkolosta hän toimisi toisin.

kaikki tämä oli mahdollista. Tämä oli mahdollista, tämä oli niin. Kun hän oli listinyt sen hiirulaisen koloonsa, oli päätös tapahtunut empimättä ja vastaväitteittä, ikään kuin täytyisi niin käydä eikä muu olisi mahdollistakaan. Hän ei ollut tajunnut, että siinä kohdassa olisi ollut muitankin mahdollisuuksia. Niin, niinhän se on. Hyvä Jumala, kuinka kaikki tuo häntä tympäisi...! Jos joku olisi häntä puhutellut, hän olisi motannut...

käynyt aivan toisin kuin hän oli ajatellut.

hän heräsi siihen, että vahtivuoro vaihtui. Hän saattoi lähteä kävelemään pystykorva selässään korsulle. Ilo hykähdytti häntä, mieli oli käynyt sanomattoman kevyeksi. Hän tunsi vapautuneensa ankarasta taakasta.

Kuinka useasti meille käy, että unohdamme pääasian ja kiinnymme pikkuseikkoihin, pikkuseikkoihin, joilla ei ole edes symbolista merkitystä.

pään pistäminen kannonkolosta oli vaikuttanut häneen melkein täysin konemaisesti; ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen pään pistävän kannonkolosta, ikään kuin joku olisi tarttunut hänen käteensä ja vetänyt häntä jäljessään vastustamattomasti, sokeasti, yliluonnollisin voimin, niin että vastaansanominenkin oli turhaa. Ikään kuin olisi takinlieve tarttunut koneen pyörään, joka alkoi kiskoa häntä puoleensa.

Asiat kehittyivät edelleen, ikään kuin ne olisivat olleet jollainlailla ennalta hahmoteltu.

Häntä harmitti, että oli tullut hiirulaisen tappaneeksi. Halusiko hän vain hiiriparalle kostaa oman surkean kohtalonsa. Tuhat tulimaista.

hän sylkäisikin jo halveksivasti, hän näytti taas iloiselta, ikään kuin olisi äkkiä vapautunut hirmuisesta taakasta, ja katseli hyvänsuovasti toisia aseveljiä, jotka pelasivat taas sököä.

mahdollisuudet ovat olemassa, tämäkin mielettömyys voi olla mahdollinen. Voimme viehättyä totuuden variaatioista. Sotamies rusentaa hiirulaisen kantapäällään. Hän heittää liikoja miettimättä raadon varvikkoon. Oliko hän nyt ritari vai konna, sitä hän ei jäänyt miettimään.

Kirjassa poika joutuu sotaan. Hän muistaa kuinka hän oli pikkupoikana rääkännyt sammakoita heittelemällä niitä navetanseinään ja -katolle. Sota jatkui. Sattuipa sitten kerran, että poteroon tipahti pieni hiirulainen, joka ei pääsisi sieltä omin avuin pois. Nyt sotapojalla oli pulma mitä hiirulaiselle tehdä, minkä tien valita, käyttääkö suurvaltojen tapaan suhteetonta voimaa vai joitain kevyempejä konsteja. Nostaako hiirulainen poterosta pois vai jättääkö se muiden tapettavaksi. Yksi mahdollisuus oli tietysti polkaista se siihen paikkaan ja heittää sitten raato pois poterosta. Pikkupoikana hän olisi varmasti käyttänyt niitä karkeampia keinoja, mutta nyt hän oli vanhempi ja kypsempi. Nykyään hän laittoi kyllä madon koukkuun ja veti koukun kalan mahasta, jos kala sen niin syvälle oli nielaissut. Mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Hän tunsi olevansa haarautuvan polun puutarhassa.

Aloin lukea sitä parkanolaisen opettajan kirjoittamaa kirjaa. Tutustuttuani ensimmäiseen kertomukseen voin jo päättää itse kannattaako ryhtyä lukemaan toista. Tietenkään kukaan ei ole sidottu mihinkään, luettuani pari ensimmäistä sivua ensimmäistä kertomusta kirjan voi palauttaa sen koommin sitä enää aukaisematta. On kuitenkin sellaisia hienotunteisia lukijoita, jotka ehdottomasti haluavat lukea kirjan loppuun etteivät erehtyisi tasapuolisessa tuomiosssaan. Sellainen en ole minä. Täsmällisyydestä ja tunnnollisuudesta välittämättä voin lopettaa kertomuksen lukemisen romaanin ensimmäiseen jaksoon antamatta siihen mitään veruketta. Voin myös lukea sieltä täältä ja vain sen verran kuin minua huvittaa. Tässä on koko esipuhe. Olen kanssanne samaa mieltä, se on tarpeeton, mutta koska se on kirjoitettu niin jääköön tähän. Ja nyt työhön. Saakoon lukijakunta päättää.

isän jäämistöstä löytyneen "Sotapojan muistelmat" kirjan, jonka oli kirjoittanut parkanolainen opettaja.

Skannatessamme siskoni kanssa isäni ja Väinö Linnan kantakortteja ja Väinön kahta kirjettä isälle vuodelta 1955, siskoni kertoi, että kun toinen kaksoissiskomme oli jotain tehnyt tietokoneen ääressä, hän oli kuullut huoneen nurkasta rapinaa. Hän oli ollut aivan varma, että siellä nurkassa oli hiiri. Siskoni oli sanonut siihen, että ei kuudennessa kerroksessa ja uudessa talossa voi olla hiirtä. Kun he olivat tutkineet asiaa, olivat he huomanneet, että rapinan aiheutti tulostimen päältä nurkkaan lennähtänyt suojamuovi, joka alunperin oli ollut Macin päällä.

Siskolle ja kerroin millä junalla olin tulossa. Kerroin myös, että aamukahvit olivat vielä juomatta. Hän sanoi laittavansa pannun tulelle.

katsoin aikataulusta, että aika riitti vielä lipunostoon. Lippumyymälässä painoin piruuttani palvelunumeron, vaikkei muita asiakkaita juurikaan ollut. Ostin edestakaisen Järvenpäähän.

Miten Suomi valloitetaan? Ohto Manninen kertoo, että Suomi oli tarkoitus laittaa poikki Oulun korkeudelta.

Kävellessäni Saparotietä Pasilan asemalle, juoksi pieni hiirulainen verkkoaidan ali radalle, mutta kun se tunsi maan tärähtelevän lähestyvän junan painosta, se kipaisi nopeasti takaisin.

Ylitin Radiokadun matkalla Pasilan asemalle.

Toissapäivänä aamulenkiltä palatessani huomasin, että systeriltä oli tullut soitto. Soitin hänelle ja hän sanoi, että voisin joku päivä tulla hänelle lueskelemaan isämme sotapäiväkirjoja. Sanoin, että tulisin huomenna aamupäivällä. Hän sanoi, että jos haluaisin olla huomenna perheen parissa, jokin muukin päivä kävisi. Sanoin, että huominen on ihan hyvä. Siihen hän vastasi, että hän oli erehtynyt päivässä, että hän oli ajatellut, että huominen olisi lauantai. Mutta että perjantai kävisi oikein hyvin.

pidän elokuvasta Blow up . Sitä katsoessa tulee tunne, että elokuva vie itse itseään. Katsojan annetaan tuntea omat tunteensa, se on katsojan arvostamista. Kuin myös se, ettei kaikkea väännetä rautalangasta valmiiksi, vaan uskotaan, että katsoja kykenee tulemaan vastaan ja viemään tarinan päätökseen.

Työnsä lomassa hammaslääkäri esitteli uutta tuoliaan. Hän sanoi, että se muotoutui asiakkaan muotojen mukaan ja oli kyllä kallis. Sanoin, että siinä oli oikein mukava istua ja että tunsin kuinka niskatuki tuntui aluksi epämukavalta ja muotoutui sitten takaraivolleni sopivaksi. Jotkut asiakkaat oliva toivoneet siihen istuimeen kuppimaisuutta lisää, kun olivat kuulemma tunteneet valuvansa alaspäin. Minulle kuppimaisuutta oli ihan riittävästi.

Dresdenin uhrien määrä, Vonnegut sanoi, että koskaan ei saada tiedää, paljonko ruumiita kaikkiaan tuli ja minkälaiset sielut niissä kukaties asustivat. "Olen kuullut kaikki mahdolliset luvut 35000:n ja 200000:n välillä. Ylimpien ja alimpien arvioiden syyt ovat poliittisia, kuvastavat halua joko vähätellä tai suurennella pommituksen häijyyttä. Luku, joka vaikuttaa minusta osuvalta ja jonka olen kuullut useimmiten niiltä joilla ei ole omaa lehmää ojassa, on 135000 eli enemmän kuin me tapoimme Hiroshimassa. Silti pommituksen aikaisen Dresdenin väkiluku on arvoitus, koska sinne saapui joka päivä niin runsaasti pakolaisia luhistuvalta Venäjän rintamalta ja muista pommitetuista kaupungeista."

Vonnegutiltakin sota oli loppuva hyvin pian eli toukokuun 7. päivänä 1945. Kun hänet vapautettiin, oli hän venäläisten vyöhykkeellä. Hän vietti jonkin aikaa keskitysleireistä hengissä selvinneiden ihmisten parissa ja kuunteli heidän tarinoitaan ennen kuin palasi amerikkalaisten riveihin. Suuri saksalainen kirjailija Günter Grass , kysyi Vonnegutilta kerran, minä vuonna Vonnegut oli syntynyt. Vonnegut vastasi että vuonna 1922. Grass sanoi, että Saksassa, Itävallassa ja Neuvostoliitossa ei ole elossa yhtäkään Vonnegutin ikäistä miestä. Hän liioitteli vain hieman. Esim. Väinö Linnalla oli alkanut sydämen seuduilla ilmetä kipuja jo keväällä 1955, miehen ollessa häthätää 35 vuotias. Lääkäri oli kuitenkin sanonut niiden johtuvan pelkästä liikarasituksesta. Olihan Väinöllä takana raskas kirjoitustyö ja edessä kiireinen kevät. Keväällä oli ainakin kolme matineaa. Tuntematon sotilas ilmestyi joulukuun 3. päivänä 1954.

Jatkaessani lukemista Töölön kisahallin kohdalla, siihen pöllähti yks tuttu. Hän kysyi, että mitä luin. Näytin juuri ostamani Dresden kirjan kantta. Tuttavani kyllä otti mielellään sen luokan riskejä, että saattoi käyttää eläviä kynttilöitä joulukuvaelmassa. Jos joku siitä hänelle huomautti, hän sanoi, että täytyy jättää esittämättä sitten.

Kävelin Kansallismuseota kohti, painoin suojatien nappia, odotin että valo vaihtui vihreäksi, ylitin kadun, kävelin raitiovaunupysykille, odotin seiska aata. Hyppäsin sisään, istahdin, avasin kirjan muovipussista ja aloin lukea Vonnegutista: "Olin pataljoonan tiedustelija, korpraali, ja jouduin vangiksi Bulgen taisteluissa joulukuussa 1944 Saksan rajalla. Sen vuoksi satuin olemaan Dresdenissä vankityöläisenä helmikuun 13. päivänä vuonna 1945, jolloin kaupunkia palopommitettiin." Väinö Linna kotiutettiin 24.11.44. Palvellut lkp:n jälkeen: 3v. 5kk. 7pv. Astui palvelukseen 3.4.40.

Että miksi haluan syksyin keväin pyöräillä Euroopassa kolmisen viikkoa. Nyt ymmärrän kun katsoin tuon alla uusintana tulevan ohjelman tv:stä. Saamelaisneidot Elle ja Inga asuvat Pohjois-Norjassa. Serkukset surffaavat netissä, mutta hallitsevat myös poronhoidon. Dokumentti seuraa saamelaisperheen elämää keväällä ja syksyllä kolmisen viikkoa. Matka saarelle kestää nimittäin melkein sen kolme viikkoa. Saaressa poronaarat voivat synnyttää. Saaren pituus on 20 kilometriä. Siellä ei ole susia, eikä ahmoja. Vain meri- ja maakotkat uhkaavat ilmasta. Vasat seuraavat emoaan. Molemmilla sukupuolilla on sarvet. Emot pudottavat sarvet ja uudet voivat kasvaa tilalle. Aurinko kesällä paistaa ympäri vuorokauden, joten ruoho kasvaa hyvin. Kesä on lyhyt. Syksyllä perhe palaa saareen. Ensiksi etsitään porot, jotka ovat ympäri saarta. Alkaa poroerotus. Vasat merkitään kunhan vasat ovat ensin löytäneet emonsa. Vasta silloin tiedetään mikä vasa on kenenkin. Porolauma uitetaan sopivalla säällä mantereelle no

Henry sanoi, että kunhan hän saisi autoonsa virtaa niin pääsisin hänen kyytillään Tullinpuomiin asti. Sanoin, että en taida viitsiä odottaa, että hyppään tuohon ratikkaan.

Eduskuntatalon takana Museokadun parkkiruudussa mersun konepelti pystyssä näin Henryn. Hän kysyi, että olinko pelannut hänen ravivihjeidensä mukaan. Sanoin, että olin tehnyt sen veikkaukseni oman pääni mukaan. Hän sanoi, että hänellä oli hyviä vihjeitä, jos minä sellaisia kaipaisin. Sanoin ottavani yhteyttä, jos rahantarve iskisi oikein akuuttina.