On The Road

Ja varmaan silloinkin, kun matkustaminen on jo mahdotonta, minä suunnittelen. Katselen Euroopan juna-aikatauluja ja mietin, mistä pääsee minnekin. Kyllikki Villa

Tammisaari Hanko

Päivä oli niin valtaisa menestys, että jos myynnissä olisi ollut, niin käsistä olisi viety. Poljin kaupungille päin, kun mieleeni tuli eräs leipomoliike matkan varrella. Tarkoitus oli poiketa siihen, mutta jo ennen sitä törmäsin toiseen liikkeeseen, jonka ovi-ikkunat oli avattu. Laitoin pyörän nojaamaan seinää vasten. Olen ottanut pyörästäni jalan pois helpottaakseni kuljetusta. Menin istumaan punottuun tuoliin pyöräni viereen ja tilasin kahvin ja kaksi sämpylää. Neiti kysyi, että halusinko ison vai pienen kahvin ja halusinko juustoa ja voita sämpylöiden päälle? Hän otti korista kaksi tylsännäköistä sämpylää, halkaisi ne, mutta laittoi ne kokonaisina lautaselle. Hän leikkasi neljä juustoviipaletta kahdesta eri juustotosta ja asetti nekin samalle lautaselle. Pieneen kulhoon hän nakkasi voita. Kuin pisteeksi iin päälle hän laittoi lautaselle vielä pienen viinirypäle tertun tummista viinirypäleistä. Taideteos oli valmis. Siinä luodessani ja pyöräni takapyörää tarkastellessani huomasin, et

Monenlaista kengänkuluttajaa täällä näkee. Yhdelläkin oli paljon banaaneja toisessa takalaukussa. En tiedä oliko hän jonkin sortin invalidi, mutta hän kopsutteli jalkojaan jyrkissä ylämäissä, kun pyörää piti taluttaa. Hän kertoi olevansa Malesiasta ja ravintola-alalla. 20-vuotiaana hän kertoi tulleensa Berliiniin, olleensa siellä 15 vuotta ja elävänsä nyt Zürichissä. Hän sanoi kiertäneensä Bodenseen ympäri kolmessa neljässä päivässä, mutta tämä oli hänen ensimmäinen suuri pyöräretkensä. Hän oli polkemassa Rheiniä pitkin Amsterdamiin ystäviään tapaamaan. Hän väitti ajaneensa tähän mennessä 770 kilometriä. Minusta se tuntuu vähältä, mutta ehkä hän oli oikeassa. Ehkä hän oli kaliberoinut 26" renkaansa väärin tai sitten ei.

Päivä oli jo alkanut, kun minä vasta olin heräämässä siihen. Heräsin nimittäin autontorven toitotukseen. Kömmin ulos teltasta nähdäkseni mitä siellä tapahtuu. Kansaa seisoi kentällä pitkässä jonossa valkean pakettiauton takana aamutakeissaan. Pakettiauton ovet ovat auki, ja yksi mies luikkii kuin orava toista takaa ajaen puun ympäri ovelta toiselle. Välillä kaivellen vaihtorahaa raidallisten sortsiensa taskuista. Sinne myös minä leipäjonoon. Ostin kaksi kroisanttia ja viinerintapaisen. Purin leirini ja ajoin vastaanottoon. Kysyin, että oliko niillä kahvia myydä mukaan. Sanoivat, että kyllä heillä on, jos minulla astia, johon sitä kaataa. Sanoin minulla olevan. Jollakin ilveellä juttu kääntyi toivomaani suuntaan ja sain kannullisen kahvia, josta tuli 2,5 kuppia. Join sen ulkona, koska en tiennyt saiko omia eväitä tuoda sisään.

Olin ajanut noin neljäkymmentä kilometriä, kun eteeni sattui lupaavan tuntuinen ruokapaikka. Kaikki varjopaikat oli varattu, joten aukiavatun seinänvierestä paikan. Siinä oli varjoa ja mahdollisimman paljon happea. Tilasin pihvin. Koska olutta ei onneksi ollut, tilasin Mosel-viiniä. Isäntä halusi tietysti tietää, halusinko kuivaa vai puolikuivaa, halusinko sen sellaisenaan, vai halusinko puolet viiniä ja puolet mineraalivettä? Salaattia syödessäni hän korkkasi nelihenkiselle saksalaisseurueelle oman viinitarhansa kuohuviinipullon. Hän oli ottanut viisi viinilasia. Hän halusi kilistää vieraittensa kanssa. Saksalaiset ihmettelivät, että kuinka hän voi ottaa. Hän sanoi, että kyllä hän muutaman kerran illassa voi vieraittensa kanssa kilistää. Myöhemmin kysyin häneltä, että kuinka kauan tuollainen viinipuu elää. Hän arveli, että 20-30 vuotta. Hän sanoi uusineensa vastapäisen rinteen puut vuonna 1990. Sanoin, että miehen täytyy siis kaksi kolme kertaa elämänsä aikana uusia pensaat. Hän sano

Raportti illalla.

Illalla edellisessä paikassa vanhahko nainen kysyi ensin kansallisuuttani ja pyysi sitten minua ystävällisesti siirtämään pyöräni heidän satelliittiantenninsa edestä. Yö oli yllättävän lämmin 18C, vaikka oli tähtitaivas. Katsoin sään wetteronline.de, Koblensissa kolme päivää edelleenkin kaunista. Ensimmäisen kerran kunnolla pysähdyin vasta Tierissä ajettuani noin 40 kilometriä. Minulla oli vettä ja suklaapatukka, että jaksoin. Rantapyörätieltä en poikennut aamukahvipaikkaa etsimään. Trierissä tarjoilijapoika kirjoitti liitutauluun tarjouksen. Päätin ottaa sen, vaikken oikein ymmärtänyt mitä siinä luki. Istuin varjoisaan pöytään. Poika tuli kysymään mitä saisi olla. Yritin viittoilla, että sitä mitä sinä juuri kirjoitit. Hän kysyi, että jaa Snitzeli, johon vastasin myöntävästi kuin entinen poika kirkossa. Ja sitten hän kysyi juotavaa. -Ein bier, bitte, sanoin. Sitten oli jälkiruokakahvien paikka. Polkaisin rautatieasemalle. Osoitin pullaa ja sanoin kuin kielikurssin opettaja : -) Ein k

Purkaessani aamulla telttaa, naapurin rouva toi lautasella kahvin ja pullan. Menin lautasen kanssa heidän asuntoautolleen. Siellä toinen valkoinen puutarhatuoli vapaana. Toisessa istui hänen miehensä sätkää poltellen. Kysyin, että voiko siihen istua, tarkoittaen vapaana olevaa tuolia. Voi johan nyt toki, mies vastasi. He olivat hollantilaisia ja heidän tarkoituksenaan oli ollut mennä Moselille. Mutta tämä paikka oli niin hieno, että he olivat jääneet tähän kymmeneksi päiväksi. Heillä oli pyörät mukana, että he saattoivat asfaltoitua radanpohjaa pyöräillä kymmenen kilometrin päähän markettiin. Radanpohjaa oli hyvä ajaa, koska se nousi tasaisen hitaasti. Leipuri kävi kolme kertaa viikossa, ja jäätelöauto kerran. Sitä vain ihmettelimme, ettei leiripaikalta saanut ostaa ei oluen olutta. Sanoin, että jos tämä olisi saksalainen paikka, niin kyllä täältä jotain saisi ostaa. Sanoin myös, että he voisivat alkaa myydä paikalla olutta ja makkaraa ohi ajaville pyöräilijöille.

Raportti tulee illalla