Toinen vaihe

on äkillinen muutoksen tunnustaminen. Yhtäkkiä huomataan, että paluuta vanhaan ei ole. Yleensä muutoksen tunnustaminen tapahtuu dramaattisen tapahtumasarjan seurauksena, keskellä kriisiä. Vuonna 1808 tuo tapahtumasarja alkoi Viaporin antautumisesta. Sen jälkeen kuitenkin vielä taisteltiin eri puolilla maata. Viimeinen silaus muutoksen tunnustamiselle oli Kustaa IV Aadolfin syrjäyttäminen maaliskuussa 1809. Viimeinenkin suomalainen eliitin jäsen ymmärsi, ettei Ruotsi enää valtaisi Suomea takaisin. Analyysi oli oikea. Kun kuninkaaksi nostettiin Bernadotten suvun Kaarle XIV Juhana, siirtyi Ruotsi harjoittamaan puolueettomuuspolitiikkaa, jota se on meidän päiviimme saakka harjoittanut (alliansfrihet).
Vuonna 1917 dramaattinen tapahtuma oli lokakuun vallankumous. Sen jälkeen tiedettiin, ettei paluuta Bobrikovia edeltävään aikaan enää ollut. Maailma oli peruuttamattomasti muuttunut. Tämä antoi suurelle osalle poliittista eliittiä lopullisen rohkeuden ryhtyä irtautumaan Neuvosto-Venäjästä. Vielä tässäkin vaiheessa epäröinti oli suurta: itsenäisyysjulistukseen päädyttiin vasta useiden äänestysten, yleislakon, esitysten ja vastaesitysten jälkeen. Jatkosodan aikana suomalaiset uskoivat pitkään Saksan menestykseen. Vasta Leningradin piirityksen epäonnistuminen sekä Suomen sotilaallisen tilanteen heikentyminen saivat valtiojohdon pyrkimään erillisrauhaan. Vuonna 1991 dramaattinen tapahtuma oli epäonnistunut vallankaappausyritys, joka johti Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatsovin syrjäyttämiseen. Boris Jeltsin asettui rohkeasti vallankumouksellisia vastaan jatkaen nousuaan Venäjän valtiaaksi. Kuten vuonna 1809 ja 1917 näkivät suomalaiset nytkin, että kaleidoskooppi oli pyörähtänyt, eikä paluuta vanhaan enään ollut.