Kolmas vaihe

suomalaisessa reagointimallissa on lojaalin ja läheisen suhteen rakentaminen siihen valtakeskukseen, jonka uskotaan jatkossa kaikkein voimallisemmin vaikuttavan Suomen asemaan. Suomen sodan (1808-1809) jälkeen oli selvää, että Suomen kannalta tärkein valtakeskus tuli olemaan Pietari. Krimin sodan (1853-1856) jälkeen valtakeskus ei muuttunut. Vaikka Venäjä koki sodassa tappion, jäi Pietari kuitenkin Suomen kannalta merkittävimmäksi valtakeskukseksi.
Mitä tehdä, jos selkeää valtakeskusta ei ole? Tällainen on Suomen tilanne itsenäistymisen hetkellä. Jotkut suomalaiset kuvittelivat Berliinin nousen Suomen kannalta keskeiseen asemaan. Mutta Saksa hävisi sodan. Sodan jälkeen monet kuvittelivat Kansainliitosta tulevan uuden valtakeskuksen. Näin ei tapahtunut. Eikä Ruotsikaan ollut 1930-luvulla kyllin vahva kelvatakseen Suomen ulkopolitiikan ankkuriksi. Maailmansotien välisenä aikana Suomi ei löytänyt selkeää ulkopuolista ankkuria.
Toisen maailmansodan jälkeen tärkein Suomeen vaikuttava valtakeskus oli Moskova. YYA-sopimus tehtiin 1948. Kansalaisilta ei kysytty. Presidentin ja hallituksen mielestä sopimus kannatti solmia.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen Bryssel Euroopan unionin ytimenä tuli olemaan tärkein maahamme vaikuttava valtakeskus. Se oli sellainen selkänoja, jota Suomi kaipasi.