Kävin

kirjastossa. Lainasin sieltä Risto E. J. Penttilän kirjan Historian roolipeli. Siinä kirjoittaja kertoo, että sattuma on luonut paljolti kehykset, joihin me itse olemme päässeet tekemään varsinaisen maalauksen.
Kansalliset toimintamallit eivät yleensä muutu kovin nopeasti.
1800-luvun jälkipuoliskolla menestyimme olemalla poikkeus Venäjän keisarikunnassa. Yhteiskuntamme oli avoimempi, modernimpi ja markkinatalousvetoisempi kuin muu keisarikunta. Myös kylmän sodan aikana Neuvostoliiton vaikutuspiirissä yhteiskuntamme oli avoimempi modernimpi ja markkinatalousvetoisempi kuin itäisen Euroopan maat.
Kansallinen turvallisuutemme on parempi kuin se on ollut sitten 1800-luvun, mutta meidän on vaikea tehdä ratkaisuja siitä, miten tästä olisi mentävä eteenpäin.
Tyypillistä meille on voimakas vanhan vallan puolustus ja pyrkimys palauttaa asiat murrosta edeltäneeseen aikaan. Vanhan vallan puolustus ei ole ensisijaisesti seurausta vanhan elämän ihanuudesta. Se on pikemminkin näköalattomuutta uuden edessä, tunnetaan pelkoa ja epävarmuutta, ja siksi sitä ei kaivata.
Ajatellaanpa vaikka vuoden 1809 suurta muutosta.
Kun Suomen sota vuonna 1808 alkoi, suomalaiset eivät suinkaan - eräitä suppeita piirejä lukuunottamatta - ottaneet venäläistä valloittajaa vapauttajana ja pelastajana, vaikka Venäjän hallitsijoille sekä Katariina II:lle, Paavali I:lle että Aleksanteri I:lle oli tällaista uskoteltu. Vastaan pantiin siitä huolimatta, että Ruotsin kuningas ei Suomen puolesta laittanut tikkua ristiin. Sama tilanne toistui Krimin sodan aikana. Suomalaiset eivät liittoutuneet ranskalaisten ja englantilaisten kanssa, vaikka sota olisi saattanut tarjota tilaisuuden yrittää irtautumista Venäjän valtakunnasta. Päinvastoin: Ahvenanmaalla sodittiin, Suomenlinnaan puolustettiin ja pitkin rannikkoa tartuttiin aseisisiin kotimaan ja keisarin puolustamiseksi. Kokkolassa sotasaaliiksi napattiin suurikokoinen Britannian laivaston soutuvene.
Sama reaktio toistui ensimmäisen maailmansodan aikana. Maailmansotaa oli edeltänyt pitkä venäläistämiskausi. Oltiin tyytymättömiä, mutta vain pieni osa suomalaisista ajoi itsenäisyyden asiaa.
Poliittinen johto ja kansan enemmistö pyrkivät koko 1900-luvun alun palauttamaan tilanteen aikaan, jolloin suomalaiset saivat hoitaa asioitaan Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskuntana.
Toisen maailmansodan aikana pyrittiin puolustamaan Tarton rauhan rajoja.
Seuraava suuri murros oli kylmän sodan päättyminen. Suomi puolusti vanhaa järjestystä viimeiseen saakka. Haki Moskovasta jatkoa yya-sopimukselle, mutta kaupungista ei löytynyt allekirjoittajaa. Toivottiin, että kaikki jatkuisi niinkuin ennenkin. Oltiin opittu elämään tässä järjestyksessä. Ei koettu uutta järjestystä vapauttavana, vaan pikemminkin päinvastoin.
EU-ratkaisussa 1995 toistettiin vanhaa, pari vuosisataa sitten syntynyttä toimintamallia.